Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) on kansainvälinen järjestö, joka tarjoaa rahoitustukea ja neuvoja jäsenmaille. Tässä artikkelissa käsitellään organisaation tärkeimpiä tehtäviä, joista on tullut pysyvä instituutio, joka on olennainen osa maailmanlaajuisten rahoitusmarkkinoiden luomista ja kehitysmaiden kasvua.

Mitä se tekee? Kansainvälinen valuuttarahasto syntyi toisen maailmansodan lopussa Bretton Woods -konferenssista vuonna 1945. Se syntyi tarve estää talouskriisit, kuten suuren depressiota. Maailmanpankin sisaryrityksensä IMF on maailman suurin lainanantaja. Se on Yhdistyneiden Kansakuntien erityisjärjestö ja sitä hoitaa sen 186 jäsenmaata. Jäsenyys on avoin kaikille ulkopolitiikan harjoittajille ja hyväksyy järjestön sääntöjen.

Kansainvälinen valuuttarahasto vastaa kansainvälisen valuuttajärjestelmän luomisesta ja ylläpidosta, järjestelmästä, jolla kansainvälisiä maksuja maiden välillä tapahtuu. Se pyrkii näin ollen tarjoamaan järjestelmällistä valuuttakauppatapahtumaa investointien edistämiseksi ja tasapainoisen maailmanlaajuisen talouskaupan edistämiseksi.

Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi IMF keskittyy ja neuvoo maan makrotalouspolitiikkaa, joka vaikuttaa sen valuuttakurssiin ja sen hallituksen talousarvioon, raha- ja luotonhallintaan. Kansainvälinen valuuttarahasto arvioi myös maan finanssialaa ja sen sääntelypolitiikkaa sekä makrotalouden rakenteellisia politiikkoja, jotka liittyvät työmarkkinoihin ja työllisyyteen. Lisäksi rahasto voi tarjota taloudellista tukea valtioille, jotka tarvitsevat maksutasetta koskevien erojen korjaamista. Kansainvälisen valuuttarahaston tehtävänä on näin ollen kasvattaa talouskasvua ja ylläpitää korkeaa työllisyystasoa maissa.

Miten se toimii? IMF saa rahat jäsenmaiden maksamilta kiintiöliittymiltä. Jokaisen kiintiön suuruus määräytyy sen mukaan, kuinka paljon kukin hallitus voi maksaa taloudensa koon mukaan. Kiintiö puolestaan ​​määrittää kunkin maan IMF: n painoarvon - ja siten myös sen äänioikeuden - sekä kuinka paljon rahoitusta se voi saada IMF: ltä.

Kaksikymmentäviisi prosenttia kunkin maan kiintiöstä maksetaan erityisten nosto-oikeuksien muodossa, jotka ovat vaatimus IMF: n jäsenten vapaasti käytettävistä valuutoista. Ennen SDR-arvoja Bretton Woods -järjestelmä oli perustunut kiinteään valuuttakurssiin, ja pelättiin, että globaalin talouskasvun rahoittamiseen ei olisi varaa riittävästi. Siksi vuonna 1968 IMF loi SDR: t, jotka ovat eräänlainen kansainvälinen vararahasto. Ne luotiin täydentämään ajankohtaisia ​​kansainvälisiä varantoja, jotka olivat kultaa ja Yhdysvaltain dollaria. SDR ei ole valuutta; se on laskentayksikkö, jonka kautta jäsenvaltiot voivat vaihtaa keskenään kansainvälisten tilien selvittämiseksi.SDR: tä voidaan käyttää myös muiden IMF: n jäsenten vapaasti vaihdettavien valuuttojen puolesta. Maa voi tehdä tämän, kun se on alijäämäinen ja tarvitsee enemmän valuuttaa maksamaan kansainväliset velvoitteensa.

SDR: n arvo on siinä, että jäsenvaltiot sitoutuvat noudattamaan velvoitteitaan käyttää ja hyväksyä SDR-asiakirjoja. Jokaiselle jäsenmaalle annetaan tietty määrä erityisiä nosto-oikeuksia sen mukaan, kuinka paljon maa osallistuu rahastoon (joka perustuu maan talouden kokoon). Erityisnosto-oikeuksien tarve väheni kuitenkin, kun suuret taloudet laskivat kiinteän valuuttakurssin ja valitsivat vaihtuvakorot. Kansainvälinen valuuttarahasto suorittaa kaiken SDR-kirjanpidon ja liikepankkien SDR-tunnuksilla. SDR: n arvoa korjataan päivittäin valuutoista, jotka tällä hetkellä sisältävät Yhdysvaltain dollarin, japanin jenin, euron ja brittiläisen punta.

Mitä suurempi maa, sitä suurempi sen osuus; Näin ollen yhdysvaltalaiset osallistuvat noin 18 prosenttiin kaikista kiintiöistä, kun taas Seychellien saarilla on vaatimaton 0,004 prosenttia. Jos Kansainvälinen valuuttarahasto pyytää, maa voi maksaa loput kiintiöstä paikallisessa valuutassaan. Kansainvälinen valuuttarahasto voi tarvittaessa myös lainata varoja kahden erillisen sopimuksen kautta jäsenmaiden kanssa. Kokonaisuudessaan sillä on 212 miljardia erityisnosto-oikeutta (290 miljardia Yhdysvaltain dollaria) ja 34 miljardia erityisnosto-oikeutta (46 miljardia dollaria).

Kansainvälisen valuuttarahaston edut
Kansainvälinen valuuttarahasto tarjoaa apua valvonnan muodossa, jota se harjoittaa vuosittain yksittäisille maille, alueille ja koko maailmantaloudelle. Maa voi kuitenkin pyytää taloudellista apua, jos se joutuu talouskriisiin, johtuen sen äkillisestä talouden järkytyksestä tai heikosta makrotaloudellisesta suunnittelusta. Rahoituskriisi johtaa maan valuutan voimakkaaseen devalvaatioon tai valtakunnan valuuttavarantojen huomattavaan vähenemiseen. Kansainvälisen valuuttarahaston avun puolesta tarvitaan yleensä maata, joka aloittaa IMF: n seurannan talousuudistusohjelman, jota kutsutaan rakennesopeutuspolitiikaksi. (Lisätietoja Voiko Kansainvälinen valuuttarahasto ratkaista globaaleja taloudellisia ongelmia? )

Kansainvälisen valuuttarahaston IMF voi lainata kolmea laajemmin toteutettua toimintaa. Valmiussopimus tarjoaa lyhyen aikavälin maksutaseen rahoituksen, yleensä 12-18 kuukauden. Laajennettu vararahasto (Medium Fund Facility, EFF) on keskipitkän aikavälin järjestely, jonka mukaan maat voivat lainata tietyn määrän rahaa, tyypillisesti kolmen tai neljän vuoden aikana. EKTR: n tavoitteena on puuttua makrotalouden rakenteellisiin ongelmiin, jotka aiheuttavat kroonisen maksutaseen epätasa-arvoa. Rakenteellisia ongelmia käsitellään rahoitus- ja verotusalan uudistuksella sekä julkisten yritysten yksityistämisellä. Kansainvälisen valuuttarahaston tarjoama kolmas tärkein väline tunnetaan köyhyyden vähentämis- ja kasvumahdollisuuksina (PRGF). Kuten nimestä käy ilmi, sen tavoitteena on köyhyyden vähentäminen köyhimmissä jäsenvaltioissa samalla kun luodaan perusta talouskehitykselle. Lainoja hallitaan erityisen alhaisilla koroilla.(Katso vastaava luku 9 Mikä on maksutase ) Kansainvälinen valuuttarahasto tarjoaa teknistä apua myös siirtymävaiheen talouksille siirtymisestä keskitetysti suunnitelluista markkinoista ajetuille talouksille. Kansainvälinen valuuttarahasto tarjoaa myös hätärahastoja romahtaneille talouksille, kuten Koreassa vuoden 1997 Aasian talouskriisin aikana. Rahastot ruiskutettiin Korean valuuttavarantoon paikallisen valuutan lisäämiseksi, mikä auttoi maata välttämään vahingollista devalvaatiota. Hätärahastoja voidaan myös lainata maille, jotka ovat joutuneet luonnonkatastrofien seurauksena talouskriisiin. (

. Kaikki IMF: n toimipisteet pyrkivät luomaan kestävän kehityksen ja yrittää luoda politiikkoja, jotka paikalliset väestöt hyväksyvät. Kansainvälinen valuuttarahasto ei kuitenkaan ole avustusvirasto, joten kaikki lainat myönnetään sillä ehdolla, että maa panee täytäntöön SAP: t ja asettaa sen etusijalle takaisin sen, mitä se on lainannut. Tällä hetkellä kaikki IMF-ohjelmien alaiset maat ovat kehitysmaita, siirtymävaiheita ja kehittyviä markkinoita (maita, jotka ovat joutuneet rahoituskriisiin).

Kaikki eivät ole samaa mieltä

Koska IMF myöntää rahansa "strings attached" SAP: n muodossa, monet ihmiset ja järjestöt vastustavat voimakkaasti sen toimintaa. Opposiryhmät väittävät, että rakennemuutos on epädemokraattinen ja epäinhimillinen keino lainata varoja maille, jotka ovat taloudellisesti epäonnistuneita. IMF: n velallismaiden on usein asetettava taloudellisia huolenaiheita ennen sosiaalisia. Näillä mailla on velvollisuus avata taloutensa ulkomaisille investoinneille, yksityistää julkisia yrityksiä ja vähentää julkisia menoja, joten heillä ei ole kykyä rahoittaa asianmukaisesti koulutus- ja terveysohjelmiaan. Lisäksi ulkomaiset yritykset hyödyntävät usein tilannetta hyödyntäen paikallista halpaa työvoimaa, mutta eivät ole kiinnostuneita ympäristöstä. Vastakuntaryhmät sanovat, että paikallisesti viljellyt ohjelmat, joilla on enemmän ruohonjuuritason lähestymistapa kehitykseen, antaisivat suuremman helpotuksen näille talouksille. Kansainvälisen valuuttarahaston kriitikot sanovat, että Kansainvälisen valuuttarahaston nykyinen tilanne on vain syventää rikkautta maailman varakkaiden ja köyhien kansojen välillä. Näyttää siltä, ​​että monet maat eivät voi lopettaa velan kieroutumista ja devalvaatiota. Meksiko, joka herätti vuoden 1982 pahamaisen "velkakriisin", kun se ilmoitti olevansa epäonnistunut kaikista veloistaan ​​alhaisen kansainvälisen öljyn hinnan ja kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden korkeiden korkojen vuoksi, ei ole vielä osoittanut kykyään lopettaa sen tarve IMF: lle ja sen rakennesopeutuspolitiikoille. Eivätkö nämä politiikat ole kyennyt ratkaisemaan ongelman juuri? Voisiko vastaus olla enemmän ruohonjuuritason ratkaisuja? Nämä kysymykset eivät ole helppoa. On kuitenkin joitain tapauksia, joissa IMF menestyy ja poistuu, kun se on auttanut ratkaisemaan ongelmia.Egypti on esimerkki maasta, joka aloitti IMF: n rakennesopeutusohjelman ja pystyi päättämään sen.

Bottom Line

Kehittämisen tukeminen on jatkuvasti kehittyvä ja dynaaminen pyrkimys. Vaikka kansainvälinen järjestelmä pyrkii luomaan tasapainoisen globaalin talouden, sen pitäisi pyrkiä vastaamaan paikallisiin tarpeisiin ja ratkaisuihin. Toisaalta emme voi sivuuttaa etuja, jotka voidaan saavuttaa oppimalla muilta.