Siitä lähtien, kun Adam Smith ylisti työnjaon hyveet ja David Ricardo selitti kaupankäynnin suhteellisen edun muiden kansakuntien kanssa, nykymaailma on yhä taloudellisempana integroitu. Kansainvälinen kauppa on laajentunut ja kauppasopimukset ovat kasvaneet monimutkaisemmiksi. Vaikka viime vuosisadan aikana suuntaus on ollut kohti suurempaa avoimuutta ja vapaata kauppaa, polku ei ole aina ollut suora, koska tullitariffeja ja kauppaa koskevan yleissopimuksen (GATT) avajaisissa on ollut kaksitahoinen suuntaus lisätä monenvälistä kauppaa samoin kuin paikallisempia alueellisia kauppajärjestelyjä.

Mercantilismi monenkeskiseen kaupan vapauttamiseen

Merkantilismin oppi hallitsee suurimpien eurooppalaisten valtakauppapolitiikkaa suurimmaksi osaksi 1600-luvulta aina 1800-luvun loppuun asti. Merkantilistien mukaan kaupankäynnin keskeinen tavoite oli saada aikaan "suotuisa" kauppatase, jolla viennin arvo ylittää tuonnin arvon.

Mercantilistinen kauppapolitiikka lannistui valtioiden välisiä kauppasopimuksia, sillä hallitukset pyrkivät auttamaan paikallista teollisuutta ottamalla käyttöön tuontitariffeja ja kiintiöitä sekä kieltämällä välineiden, pääomavälineiden, ammattitaitoisen työvoiman tai työkalujen vientiä mikä voisi auttaa ulkomaita kilpailemaan kotimaisen tuotannon kanssa.

Yksi parhaista esimerkkeistä merkantilistisesta kauppapolitiikasta tänä aikana oli British Navigation Act of 1651. Ulkomaiset alukset olivat kiellettyjä osallistumasta rannikkokauppaan Englannissa ja kaiken tuonnin Manner-Euroopasta vaadittiin joko British aluksia tai alusta, joka on rekisteröity siinä maassa, jossa tavarat on tuotettu.

Sekä Adam Smithin että David Ricardin kirjoitukset, jotka molemmat korostivat tuonnin suotavaa, totesivat, että koko mercantilismin oppi hyökkäävät, ja totesi, että vienti oli vain niiden hankkimiseen tarvittava kustannus. Niiden teoriat lisääntyivät ja auttoivat sytyttämään suuntauksen kohti vapaampaa kauppaa, joka suuntaus olisi Ison-Britannian johtama. (Lue lisää, katso:

Mitä vapauden etuja on yli mercantilismia?

)

Vuonna 1823 hyväksyttiin vastavuoroisuusvelvollisuus, joka auttoi suuresti British-kauppaa ja sallinut vastavuoroisen tuontitullien poistaminen kahdenvälisillä kauppasopimuksilla muiden maiden kanssa. Vuonna 1846 maissiasetukset, jotka olivat rajoittaneet viljan tuonnin, kumottiin, ja vuoteen 1850 mennessä useimmat protektionistiset politiikat brittiläisestä tuonnista oli pudonnut.Lisäksi Britannian ja Ranskan välinen Cobden-Chevalier-sopimus merkitsi huomattavia vastavuoroisia tulleja, ja se sisälsi suosituimman kansanlausekkeen (MFN). Tämä sopimus auttoi herättämään useita MFN-sopimuksia kaikkialla muualla Euroopassa, mikä käynnisti monenvälisen kaupan vapauttamisen kasvun. Monenvälisen kaupan heikkeneminen Suuntaus kohti vapaampaa monenvälistä kaupankäyntiä alkaa pian hidastua 1800-luvun loppupuolella ja maailmantalous putoaa vakavaan masennukseen vuonna 1873. Lama alkoi kasvaa vuoteen 1877 saakka lisäämään kotimaista suojelua ja heikentämään aikaisempia liikkeitä ulkomaisille markkinoille.

Italiassa perustettaisiin kohtuulliset tariffit vuonna 1878, ja vuonna 1887 voimaan tullut tiukempi tariffi. Vuonna 1879 Saksa palautuisi enemmän protektionistisiin politiikkoihin rauta- ja rukiin tariffin kanssa. Ranska noudattaa Méline-tariffiaan 1892. Ainoastaan ​​Ison-Britannian suurimmat länsieurooppalaiset valtiot pysyivät kiinni vapaakauppapolitiikasta.

USA: n osalta maa ei koskaan osallistunut kaupan vapauttamiseen, joka oli leviänyt kaikkialla Euroopassa 1800-luvun alkupuoliskolla. Mutta vuosisadan jälkipuoliskolla protektionismi kasvoi merkittävästi, kun tehtäviä nostettiin sisällissodan aikana ja sitten 1890 ultra-protektionistinen McKinley-tariffilaki.

Kaikki nämä protektionistiset toimenpiteet olivat kuitenkin lieviä verrattuna aikaisempaan merkantilistisen ajan ja huolimatta vapaata kauppaa koskevasta ympäristöstä, mukaan lukien lukuisat yksittäiset kaupparotat, kansainväliset kauppavirrat kasvoivat edelleen. Mutta jos kansainvälinen kauppa kasvaa edelleen lukuisista esteistä huolimatta, ensimmäinen maailmansota osoittautuu kohtalokkaaksi 1800-luvun alussa alkaneelle kaupan vapauttamiselle.

Nationalististen ideologioiden nousu ja huono taloudellinen tilanne sodan jälkeen paljasivat maailmankaupan häiritsemistä ja purkivat edellisen vuosisadan luonteenomaisia ​​kauppaverkkoja. Protektionististen kaupan esteiden uusi aalto siirsi äskettäin perustetun kansankongressin järjestämään ensimmäisen maailmantalouskonferenssin vuonna 1927 monenvälisen kauppasopimuksen määrittelemiseksi. Sopimuksella olisi kuitenkin vähäisiä vaikutuksia, sillä suuren depression puhkeaminen käynnisti uuden protektionismin. Kauden taloudellinen epävakaus ja äärimmäinen nationalismi loivat edellytykset toisen maailmansodan puhkeamista varten.

Monenvälinen alueellisuus

Kun U.S. ja Iso-Britannia syntyivät toisesta maailmansodasta kaksi suurta taloudellista supravaltanaa, molemmat maat tunsivat tarvetta suunnitella yhteistyökykyisempi ja avoin kansainvälinen järjestelmä. Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF), Maailmanpankki ja Kansainvälinen kauppa-organisaatio (ITO) syntyivät vuoden 1944 Bretton Woods -sopimuksesta. Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki toimisivat keskeisessä asemassa uudessa kansainvälisessä kehyksessä, mutta ITO epäonnistui, ja sen suunnitelma valvoa ei-etuuskohtelevan monenkeskisen kaupankäynnin kehityksen kehittämistä otettaisiin huomioon vuonna 1947 perustetussa GATT-sopimuksessa.

Vaikka GATT: n tarkoituksena oli kannustaa tariffeja alentamaan jäsenmaiden kesken ja siten luoda monenvälisen kaupan laajentamisen perustana, ajanjaksona seurasi lisääntyviä alueellisia kauppasopimuksia. Alle viiden vuoden kuluttua GATTin perustamisesta Eurooppa aloitti alueellisen taloudellisen yhdentymisen ohjelman luomalla Euroopan hiili- ja teräsyhteisön vuonna 1951, joka lopulta kehittyisi Euroopan unionin (EU) tunnetuksi.

Tarjotessaan lukuisia muita alueellisia kauppasopimuksia Afrikassa, Karibialla, Keski- ja Etelä-Amerikassa Euroopan alueellinen ulottuvuus auttoi myös edistämään GATT-ohjelmaa eteenpäin, kun muut maat etsivät uusia tullinalennuksia kilpailemaan etuuskohtelukaupalla, jota eurooppalainen kumppanuus on aiheuttanut. Näin ollen alueellisuus ei välttämättä kasva monenvälisyyden kustannuksella vaan yhdessä sen kanssa. Alueellisuuden edistäminen johtui todennäköisesti siitä, että maat joutuvat jatkuvasti ylittämään GATTin määräykset ja paljon nopeammin.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen EU pyrki tekemään kauppasopimuksia joidenkin Keski- ja Itä-Euroopan maiden kanssa ja 1990-luvun puolivälissä perustettiin kahdenvälisiä kauppasopimuksia Lähi-idän maiden kanssa. U.S. harjoitti myös omia kauppaneuvottelujaan, solmivat sopimuksen Israelin kanssa vuonna 1985 sekä kolmenvälisen Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen (NAFTA) Meksikon ja Kanadan kanssa 1990-luvun alussa. Myös monet muut merkittävät alueelliset sopimukset purettiin Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja Aasiassa.

Vuonna 1995 Maailman kauppajärjestö (WTO) onnistui GATTin maailmankaupan vapauttamisen maailmanlaajuisena valvojana Uruguayn kauppaneuvottelujen jälkeen. GATTin painopiste oli pääasiassa varattu tavaroille, mutta WTO jatkoi huomattavasti lisäämällä politiikkaa palveluihin, henkiseen omaisuuteen ja investointeihin. Maailman kauppajärjestöön kuului yli sata jäsentä vuoden 2000 alkupuolella, kun Kiina liittyi vuonna 2001. (Lue lisää:

Mikä on Maailman kauppajärjestö?

)

Vaikka WTO pyrkii laajentamaan monenvälistä kauppaa GATTin aloitteet, viimeaikaiset kauppaneuvottelut näyttävät johtavan vaiheeseen "monenvälinen alueellinen ulottuvuus. "Transatlanttinen kauppa- ja investointikumppanuus (TTIP), Transpacific Partnership (TPP) ja Aasian ja Tyynenmeren alueellinen yhteistyö (RCEP) muodostavat merkittävän osan maailman BKT: stä ja maailmankaupasta, mikä viittaa siihen, että alueellisuus voi kehittyä laajemmaksi , monenväliset puitteet. Bottom Line Kansainvälisen kaupan historia voi näyttää taistelulta protektionismin ja vapaakaupan välillä, mutta modernin kontekstin ansiosta molemmat politiikan tyypit kasvavat samanaikaisesti. Oikea valinta vapaakaupan ja protektionismin välillä voi olla väärä valinta; kehittyneet valtiot toteavat, että talouskasvu ja vakaus riippuvat strategisesta kauppapolitiikan yhdistelmästä.