a:

Inflaation tai työttömyyden vakiomuotoiset makrotaloudelliset korjaustoimenpiteet katsotaan tehottomiksi stagflaatiota vastaan. Tästä syystä ei ole olemassa yleistä sopimusta paras tapa lopettaa stagflaatio. Poliittiset vaikeudet johtuvat siitä, että normaali reaktio stagflaation komponentteihin - taantuma ja inflaatio - ovat täysin vastakkaisia. Hallitukset ja keskuspankit reagoivat taantumisiin ekspansiivisen raha- ja finanssipolitiikan avulla, mutta inflaatiota taistellaan yleensä taantuvilla raha- ja finanssipolitiikalla. Tämä asettaa poliittiset päättäjät epämiellyttäviin tilanteisiin.

Makrotaloustiede ja stabiilisuuden epäonnistuminen

Tärkein syy rahapolitiikan ja finanssipoliittisen politiikan epäonnistumiseen ovat suurelta osin tehottomia stagflaatiota vastaan, koska nämä välineet perustuivat oletukseen, että samanaikainen inflaation nousu ja työttömyys olivat mahdottomia.

Brittiläinen taloustieteilijä A. W. H. Phillips tutki inflaatiota ja työttömyyttä koskevat tiedot Yhdistyneessä kuningaskunnassa 1860- ja 1950-luvuilla ja havaitsi, että nousevien hintojen ja työttömyyden lisääntyminen oli johdonmukainen käänteinen suhde. Phillips totesi, että alhaisen työttömyyden aika aiheutti työvoimakustannusten nousua, mikä johti elinkustannusten nousuun. Sitä vastoin hän uskoi, että palkkojen nousupaine kohennettiin taantumusten aikana, jotka hidastivat palkan inflaation raivota. Tämä käänteinen suhde oli edustettuna mallissa, joka tunnettiin nimellä Phillips-käyrä.

Huomattavat 1900-luvun Keynesiläiset taloustieteilijät ja hallituksen politiikan harrastajat, kuten Paul Samuelson ja Robert Solow, uskoivat, että Philipsin käyrää voitaisiin käyttää makrotaloudellisten vasteiden mittaamiseen haitallisten taloudellisten olosuhteiden torjumiseksi. He väittivät, että hallitukset voisivat arvioida inflaation ja työttömyyden välistä kauppaa ja tasapainottaa suhdannevaihtelua.

Phillips-käyrä oli niin merkittävä, että 1950-luvulla Federal Reserve Federal Reserve -yhtiön puheenjohtaja kysyi Arthur Burnsilta, mitä tapahtuisi, jos sekä työttömyyttä että nousevia hintoja tapahtui. Hänen ilmoitettu vastaus, "Silloin meidän kaikkien on tehtävä ero", kertoo.

1970-luvulla USA: ssa tuli kuitenkin samanaikaisesti nousua kuluttajahintoihin ja työttömyyteen. Se kutsuttiin nopeasti "stagflaatioksi" - kummankin maailman huonoin. Taloustieteilijät taistelivat selittämällä tai ratkaisemalla todellisuutta, jota pidettiin mahdottomana.

Ehdotetut ratkaisut stagflaatioon

Keynesiläinen taloustieteet menivät 1970-luvun jälkeen epäonnistuneeseen aikaan ja johtivat tarjontapuolen taloudellisten teorioiden nousuun.Milton Friedman, joka oli väittänyt 1960-luvulla, että Phillips-käyrä rakennettiin virheellisiin oletuksiin ja että stagflaatio oli mahdollista, nousi kuuluisuuteen.

Friedman väitti, että kun ihmiset sopeutuvat korkeampiin inflaatioasteisiin, työttömyys nousisi jälleen, ellei työttömyyden taustalla ollut ongelmaa. Hän sanoi, että perinteinen ekspansiivinen politiikka johtaisi vuorostaan ​​pysyvästi inflaation kasvuun. Hän väitti, että keskuspankki on vakautanut hintoja inflaation pysäyttämiseksi epäkuntoonsa ja että hallinnon on purettava taloutta ja sallittava vapaiden markkinoiden jakaa työvoimaa kohti sen tuottavimpia käyttötarkoituksia.

Useimmat uusklassiset tai itävaltalaiset näkemykset stagflaatiosta ovat samankaltaisia ​​kuin Friedmanin. Yleisohjeisiin kuuluu ekspansiivisen rahapolitiikan lopettaminen ja hintojen vapaata sopeutumista markkinoilla. Nykyaikaiset Keynesiläiset taloustieteilijät, kuten Paul Krugman, väittävät, että stagflaatio voidaan ymmärtää toimitushäviöiden avulla ja että hallitusten on toimittava toimittavien sokkien korjaamiseksi ilman, että työttömyys kasvaa liian nopeasti.