Historiallinen Smithsonian sopimus vuodelta 1971 voidaan hyvittää kiinteiden valuuttakurssien päättymisen jälkeen, kultaisen standardin päättymisestä ja nimellisarvon uudelleenjärjestelystä 4. 5 prosentin kaupankäyntikausilla. Sopimus oli kuitenkin tuhoisa Yhdysvalloissa ja suurin osa hyötyi eurooppalaisista ja japanilaisista talouksista, koska sovittu määräys siitä, että U.S. antaisi devalvoivan valuutansa. Vaikka Smithsonian sopimus ei ehkä ansaitse mieleenpainuvia historiallisia huomioita, se seikka, että kansakunta voi tahallaan allekirjoittaa sopimuksen valuuttansa devalvoitumisesta, on talouden kestäviä vaikutuksia, koska devalvaatio on deflaation takaaja ja valtavat talousarvion ja kaupan alijäämät.

Yhdysvaltain dollari laski noin 8% vuosien varrella sopimuksen jälkeen, aiheuttaen kullan hinnan ylittävän 800 dollaria unssilta 70-luvun loppupuolella johtuen sen velkahuojennuksesta dollariin ja hyödykepuomiin, jotka kestää hyvin myös 70-luvun loppupuolella. Molemmat ovat nykypäivän haasteet laskusuuntaisesta dollarista. Jotta ymmärtäisit täysin Smithsonian sopimuksen ja sen vaikutukset, lyhyt kävely Bretton Woodsin kautta voi auttaa.

Britton Woods

1930-luvulla nähtiin laissez faire, vapaasti kelluvia valuuttamarkkinoita, jotka uhkasivat pelkästään epävakautta ja taloudellista sodankäyntiä pienemmille valtioille, mutta valuuttakursseja, jotka olivat epäoikeudenmukaisesti lannistaneet kauppaa ja investointeja. Yhdessä tuli Bretton Woods vuonna 1944 ja vakiinnutti järjestelmän uudella rahajärjestyksellä, joka merkitsi valuuttakursseja valuuttakursseilla. Valtion interventio sallittiin, jos yhden prosentin kansantasapaino laski epätasapainoon. Vaihtovelkakirjat sidottiin 35 dollariin, kun U.S. osti ja myy kultaa pitääkseen hinnan. Koska Yhdysvaltain dollari oli ainoa vakaa valuutta, jäsenvaltiot hallinnoivat järjestelmää Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) kautta ja tulivat sen tärkeimmiksi rahoittajiksi. Tämä johti siihen, että Yhdysvaltojen dollareissa oli suuria ulosvirtauksia, mikä aiheutti suuria alijäämiä U: ssa. Syynä tähän oli se, että U.S. omisti suurimman osan virallisista kultavarannoista 1940-luvulla. Kuinka paljon dollari voisi olla arvoltaan suurilla alijäämäillä, joita tukevat kulta ja Yhdysvallat, joka on riippuvainen sen kasvusta? Mikä hätää.

Smithsonianin ratkaisu

Alijäämän vahvistaminen rajoittaisi dollareita ja alijäämän kasvaminen heikentäisi dollareita, ja molemmat tapaukset vahingoittaisivat suuresti eurooppalaista ja japanilaista kasvua. Joten, dollarin luottamus heikkeni aiheuttaen 1930-luvun valuutan keinottelua, paitsi U.S., jonka valuuttaa tuki kulta. Oikaisuja tarvittiin, koska U.S. ei pystynyt pysäyttämään alijäämiä, mutta Euroopan ja Japanin taloutta uhkasi valtavat ylijäämät.Vastaus näihin ongelmiin oli Smithsonian sopimus.
Kansakunnat uudistivat rahayksiköt uudelleen sovittamalla laskennalliseen dollariin, uusiin nimellisarvoihin ja 4. 5%: n kaupankäyntikaistoihin ja 2. 25% kaupankäynnin ylä- ja alapuolella. Yhden vuoden kuluttua sopimuksen allekirjoittamisesta Nixon irrotti USA: n kulta-standardista, koska dollarin arvon aleneminen ja maksutaseen eroosiota jatkettiin. Joten, U.S. alkoi toimia swap-markkinoilla ja sitten Euroopan kautta tukemaan valuuttojaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Smithsonianin sopimuksen rikkomisen jälkeen käytettiin toimenpiteitä. Lähes kaksi vuotta Smithsonian sopimuksen jälkeen valuutat vapaana, koska U.S. kieltäytyi panemasta täytäntöön sopimuksia sen jälkeen, kun kullan kiinteä hinta nostettiin kahdesti tämän kahden vuoden aikana.

Vapaa floating valuutat

Vapaa kelluva on harhaanjohtava, koska kauppaketjut varmistavat, että kansakunnan valuuttakurssi ei jää sovittua alueelle. Kansakunnilla ei ollut kullan tai valuutan määräisiä sitoumuksia itselleen IMF: lle, ja USA: n kullan ja dollarin tarjonta oli pantava täytäntöön järjestelmän rahoittamiseksi. Tämän ansiosta Yhdysvaltain dollari tuli maailman varantovaluutta, pysyvä rahoitusvaluutta. Mutta U: lla oli vain niin paljon kultaa ja dollareita, joten toisen maailmansodan jälkeen talouskasvu horisontissa oli väistämätöntä, että Bretton Woods hajosi. Jos ei, niin Yhdysvallat olisi tuhonnut oman taloudensa Euroopan ja Japanin kasvun vuoksi. Bretton Woods ja Smithsonian sopimus eivät olleet rahajärjes- telmiä, joiden avulla valuutat voivat käydä kaupankäynnillä kuten avoimilla markkinoilla tarjonnan ja kysynnän perusteella. Sen sijaan Bretton Woods - ja myöhemmin Smithsonian sopimus - oli rahapolitiikka, joka on suunniteltu kauppaa ja sijoituksia varten, jota hallinnoi IMF, mutta jonka rahoittaa USA.

Kun Yhdysvallat vakuutti kulunsa ja dollarinsa, se hankki Special Drawing Rights -kauppaa luottoja ja käyttää näitä luottoja muiden valuuttojen valuuttoja vastaan ​​kaupan rahoittamiseksi. Tässä suhteessa U.S: n oli korjattava valuuttakurssi, jotta muilla kansakunnilla olisi dollarin kiinnitys ja saada luottoja. Suurempien kasvuvaltioiden osalta tämä oli täydellistä, mutta haitallista pienemmille valtioille, koska niillä ei ollut tarpeeksi kultaa tai dollareita saadakseen kauppaluottoja. Valuuttahinnan epätasapaino oli olemassa monien vuosien ajan taloudellisen kasvun myötä toisen maailmansodan jälkeen. Vähittäiskauppiaiden todellisten kaupattavien ja markkinaperusteisten valuuttakurssien aika olisi vielä monta vuotta. Mitä myöhemmin auttaisi köyhempien valtioiden, jotka eivät päässeet maailman kauppajärjestelmään, oli kaupankäynnissä painotettu dollari kaupankäynnissä. Tämä edellyttäisi kuitenkin paljon enemmän sopimuksia ennen varsinaista täytäntöönpanoa.

IMF

IMF: n tarve tässä yhtälössä oli huomattava. Kansainvälinen valuuttarahasto on varmistanut, että maailman keskuspankit eivät hallitse valuuttakurssi- markkinoita yksin tai yhdessä muiden maiden kanssa; se estettiin taloudellisten sodankäyntien varalta. Nimellisarvojärjestelmä mahdollisti kaupankäynnin tasoittaa kauppaluottojen avulla.Tämä tasaus merkitsi valuuttakurssin laskemista sen maksutaseeseen. Jos maksutase kaatui epätasapainoon, IMF antoi maan nykyisen hinnan korotukseksi ylös tai alas.
Bottom Line

Vaikka Smithsonian sopimus ei ollut täydellinen ja tosiasiallisesti vahingoitti U.S: ta lyhyellä aikavälillä, se oli väline, joka tarvitaan eteenpäin kohti todellisia markkinaehtoisia valuuttakursseja. KATSO: Maailmanlaajuinen kauppa ja valuuttamarkkinat