a:

Vaikka kansainvälisten tilinpäätösstandardien (IFRS) ja Yhdysvaltojen yleisesti hyväksyttyjen tilinpäätösstandardien (GAAP) lähentyminen on ollut paljon vuodesta 2002 alkaen, näiden kahden tilinpäätösstandardin välillä on edelleen eroja vaikuttaa keskeisten taloudellisten tunnuslukujen laskentaan. GAAP-standardiin verrattuna IFRS: llä on lieviä tuloutusjärjestelyjä koskevia sääntöjä, jotka voivat johtaa suurempaan liikevaihtoon, mikä vaikuttaa kannattavuuteen ja vipuvaikutussuhteisiin. Toisin kuin GAAP, IFRS mahdollistaa kehityskustannusten hyödyntämisen, mikä vaikuttaa kannattavuussuhteisiin, vipuvaikutussuhteeseen ja muihin tehokkuussuhteisiin. IFRS-standardi mahdollistaa vain ensitallentavan menetelmän arvonmäärityksen arvostamisen, kun taas GAAP sallii sekä viimeisen ensimmäisen että ensimmäisen ensimmäisen tuloksen, mikä johtaa suurempaan kannattavuusasteeseen ja alhaisempaan inventaariorisijoitukseen IFRS: n mukaan. GAAP: llä on määrättyjä lukuja koskevat säännöt vuokrasopimusten hyödyntämiseksi, kun taas IFRS-standardit eivät aiheuta eroja kannattavuus- ja vipuvaikutussuhteissa.

IFRS-tilinpäätöskäytäntöön verrattuna IFRS-standardit antavat yrityksille mahdollisuuden kirjata tulot aikaisemminkin, vaikka niihin liittyisi myös osa tuloista. GAAP kieltää nimenomaan epävarmojen tulojen tunnistamisen ja vaatii yrityksiä lykkäämään sitä, kunnes varatoimitus on ratkaistu. Esimerkki epävarmoista tuloista on järjestely, jonka mukaan jalkapallo-agentin saama palkkio voidaan poistaa, jos jalkapalloilija rikkoo sopimuksen jalkapalloseuran kanssa. IFRS-standardien mukaan tulojen kirjaaminen aikaisemmin on korkeampi, korkeammat kannattavuussuhteet (sijoitetun pääoman tuotto, omaisuuden tuotto, oman pääoman tuotto) ja alhaisempi vipuvaikutussuhde.

GAAP vaatii, että kaikki kustannuksiin liittyvät menot kirjataan kuluksi välittömästi. IFRS mahdollistaa kehityskustannusten aktivoinnin tietyin edellytyksin. Esimerkiksi lääkeyhtiön laboratoriokustannukset lääkkeen kehittämisessä voidaan aktivoida taseeseen IFRS-standardien mukaisesti. IFRS: n mukaisten kehityskustannusten hyödyntäminen johtaa alhaisempaan kuluksi suhteessa GAAP: hen, mikä johtaa suurempaan liikevaihtoon, kannattavuuteen, kannattavuussuhteeseen ja alentuneeseen omaisuusliikevaihtoon.

GAAP: n mukaan yritykset voivat valita joko LIFO- tai FIFO-menetelmän arvostaakseen inventaariotaan, kun taas IFRS-standardit kieltävät nimenomaan LIFO: n käytön ja sallivat vain FIFO: n. Taloudellisessa ympäristössä, jossa kustannukset nousevat, LIFO-menetelmä tuottaa korkeampia kustannuksia myytyistä tuotteista, pienemmistä voitoista ja alhaisemmista varastotilien saldoista. Yritykset, jotka käyttävät FIFO: ta IFRS-standardien mukaisesti, ovat kannattavuussuhteiden, kannattavuuden suhde ja varastojen vaihtuvuus pienempiä verrattuna GAAP: n ja LIFO: n käyttöön.

GAAP: ssä annetaan yrityksille tietty määräperusteinen kriteeri sen määrittämiseksi, onko tietty vuokrasopimus luokiteltu toiminnalliseksi tai pääomaksi. Käyttöleasingsopimukset ovat taseen ulkopuolisia velkoja, joita ei ole kirjattu yhtiön tilinpäätökseen, kun taas pääomainasopimukset aktivoidaan ja vaikuttavat sekä taseen omaisuus- että vastuu-puolelle. GAAP vaatii vuokrasopimuksen, jonka termi on vähintään 75 prosenttia omaisuuserän taloudellisesta käyttöiästä, luokiteltaessa pääomaksi. Myös GAAP edellyttää vuokrasopimusten hyödyntämistä, jos vähimmäisvuokrien nykyarvo on vähintään 90 prosenttia vuokratun hyödykkeen käyvän arvon arvosta. IFRS: llä ei sitä vastoin ole erityisiä kynnysarvoja.

Vuokrasluokitusten erot voivat johtaa suurempaan vipuvaikutussuhteeseen, alhaisempiin sijoitetun pääoman tuottoihin ja korkeammalle liikevoittomarginaalille, jos vuokrasopimus luokitellaan IFRS-standardin mukaiseksi liikearvostomyynnin vastaisesti.